Astun kaupasta ulos ostosteni kanssa ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Piru että ravistaa sisältä. On talvinen aamupäivä ja hyvä olla.

Aina sillointällöin sitä säpsähtää hereille ja palaa ikäänkuin todellisuuteen. Ikävät asiat välillä saavat turhan tiukan otteen ajatuksista ja nakertavat hyvinvointia tehden olosta sumuisen. Ei pysty näkemään elämän hyviä puolia vaan lamaantuu kaikkeen negatiiviseen.

Vaikka minua on kuinka koitettu polkea maahan, aiheuttaa ongelmia, tehdä elämästäni hankalaa niin en jaksa välittää niistä enää. Onhan se ollut kuitenkin opettavaista sillä tiedostan nyt oman itseni niin hyvin ja tiedän että tulen pärjäämään niin kauan kuin vaan pystyn luottamaan itseeni. Minä pystyn tekemään elämästäni tasan niin hyvän kuin haluan. Pitäisi vaan luottaa enemmän omaan harkintakykyyn eikä kuunnella liikaa muita.

Tuntuu vaan niin väärältä jos antaa ihmisille niin paljon ja itse saa huomata että loppujenlopuksi kaikki on ollut turhaa. Taloudellisia menetyksiä vaan vuosi vuodelta. Olen kyllä menettänyt ihan tarpeeksi rahaa elämäni aikana kaikenlaiseen sellaiseen mistä muut hyötyvät. Itse jään nuolemaan näppejäni, köyhänä taas. Kerta toisen jälkeen. Joustoksi kaikki sitä nimittävät. Pitää joustaa, olla ystävällinen ja auttaa. Tehdä asioita ilmaiseksi, omalla rahalla.

Nykyaika on kyllä sairas. Mutta ei niin sairas ettenkö osaisi sen kanssa elää. Ehkä tämä taas tästä kääntyy paremmaksi.