Välillä vitriini ja takki tyhjänä. Ei tiedä mitä tekisi ja minne menisi. Koittaa olla hyvä, koittaa olla hyväksi muille: palkaksi nuivaa kohtelua ja ahdinkoa. Skandaalista toiseen pyristelyä, tulipalojen sammuttamista. Kaikki alkaa aina ruusuisesti mutta jossakin vaiheessa kääntyy ongelmien sumaksi, harmaaksi usvaksi normaalielämän poluilla. Yhtä ylämäkialamäkeä koko matka.

Liian helppoko olen puhua ympäri? Puhua ympäri tekemään sellaisia asioita mihin en itse pohjimmiltani usko. Tekemään muiden eteen työtä unohtaen itseni, unohtamaan inhimillisyyden rajat. Lupauksia miljoonia... Heti perään vaaditaan lisää. Naureskellen nykyäänkin ovat; saivat päänahkani. Koittivat kaataa kanveesiin. Eivät silti onnistuneet. Nousin. Ehkä vasta toiselle polvelleni mutta ylös kuitenkin.

Silti paremmasta haaveillen ja toivoen, loputtomat rappuset edessä. Helpompi olisi valita tasainen tie, kevyesti rullailla arkkuun asti, tyytyväisenä ja onnellisena. Ei kukaan koskaan täysin onnellinen voi olla, osaisipa edes päivän ajan. Nauttisi vaan kaikesta mitä nyt on. Ei taida kuulua ihmisluonteeseen. Ei minun luonteeseen ainakaan.

Aina olla vaatimassa parempaa, mitä se sellainen oikeasti edes hyödyttää?

Palaset loksahtavat paikoilleen jälkikäteen, harmittaa. Nyt kaikki näyttää niin selvältä ja suunnitellulta. Ei silloin osannut ajatella edes millaista röyhkettä voisi ihmiseltä odottaa. Saivat kaiken näyttämään viattomalta ja muiden aiheuttamalta. Aistivat varmaankin että helppo uhri olen. Tapahtuukohan samaa muille? Hyväksikäytetty olo välillä. Pitäisi olla niin kylmä ja tunteeton että pärjäisi sellaisia ihmisiä vastaan tässä loputtomassa taistelussa, tiedän olevani oikeassa. He luulevat olevansa oikeassa jos kuvittelevat että tuollaista voi tehdä.

Niin luulevat etten tiedä kokonaisuutta. Hah, pitävät yksinkertaisena ehkä. Luulevat olevansa muita fiksumpia kikkailuineen. Kostonhimo on väärin mutta se silti mielessäni pyörii, välillä tuntuu pahalta koko ajatuskin. Koska se on väärin ja tiedän sen. En minä koskaan sellaista tekisi, kostoa.

Harvassa taitavat olla minunkaltaiset ihmiset maailmasta. Jos keskittyisi omaan hyvinvointiin taas välillä ja nauttisi. Sen kuitenkin vielä osaan vaikka kyynisyys puskee karpaloina otsalle sisuksista. Suolaista kyynisyyttä vailla toivoa ihmisiin.

Koko maailma tuntuu välillä olevan yhtä testiä ja koetta, miten pärjääkään ihminen vastoinkäymisiä vastaan. Kolahduksia sieluun, syvälle sisuksiin. Jos arempi olisin, pelkäisin tuleviakin. En osaa enää, turruttaa vaan sellaisen ajattelu. Ennen pelkäsin. Osaan luottaa jo itseeni niissä tilanteissa, eivät pääse yllättämään enää. Osaisin minäkin kolistella muiden sisuksia mutta en halua. Koska se on väärin ja tiedän sen. Helppoa olisi mutta harmittaisi vaan jälkeenpäin.

Tunteeton kusipää, se en ole.