Ulospäin kaikki näyttää aina niin täydelliselle.

Joskus kaikki mitä teen, on väärin. Ei ehkä oikeaa tapaa tehdä asioita sitten ollutkaan.

 

"Sika. Haista **ttu".

 

 

 

Haikeana muistelen menneitä aikoja ja herkistyn ihan. Lämpimät kesäyöt, hiljaa heräilevä luonto, aamuyön valoisuus. Niin lyhyen aikaa kestää, kuin elämä. Silloin nuorena, silloin oli kaikki niin avointa ja valintoja rajattomasti.  Kaikki oli niin yksinkertaista ja helppoa. Elämästä sai irti paljon enemmän, tiesi kaikesta kaiken.

Mutta sieltä se kuitenkin aina hiljaa hiipii se pimeä syksy, kerta toisensa jälkeen. Valintoja ja mahdollisuuksia on nyt liikaa. Tieto lisää tuskaa sanovat, totta puhuivat. Nyt tuntuu etten tiedä mistään enää mitään. Pitäisi tehdä kaikkea, pitäisi mennä ja pitäisi sanoa.

Tuntuu välillä ettei hallitse elämää ihan siinä määrin missä haluaisi. On liikaa kaikkea.

 

 

 

 

 

Astun kaupasta ulos ostosteni kanssa ja vedän keuhkoni täyteen raitista ilmaa. Piru että ravistaa sisältä. On talvinen aamupäivä ja hyvä olla.

Aina sillointällöin sitä säpsähtää hereille ja palaa ikäänkuin todellisuuteen. Ikävät asiat välillä saavat turhan tiukan otteen ajatuksista ja nakertavat hyvinvointia tehden olosta sumuisen. Ei pysty näkemään elämän hyviä puolia vaan lamaantuu kaikkeen negatiiviseen.

Vaikka minua on kuinka koitettu polkea maahan, aiheuttaa ongelmia, tehdä elämästäni hankalaa niin en jaksa välittää niistä enää. Onhan se ollut kuitenkin opettavaista sillä tiedostan nyt oman itseni niin hyvin ja tiedän että tulen pärjäämään niin kauan kuin vaan pystyn luottamaan itseeni. Minä pystyn tekemään elämästäni tasan niin hyvän kuin haluan. Pitäisi vaan luottaa enemmän omaan harkintakykyyn eikä kuunnella liikaa muita.

Tuntuu vaan niin väärältä jos antaa ihmisille niin paljon ja itse saa huomata että loppujenlopuksi kaikki on ollut turhaa. Taloudellisia menetyksiä vaan vuosi vuodelta. Olen kyllä menettänyt ihan tarpeeksi rahaa elämäni aikana kaikenlaiseen sellaiseen mistä muut hyötyvät. Itse jään nuolemaan näppejäni, köyhänä taas. Kerta toisen jälkeen. Joustoksi kaikki sitä nimittävät. Pitää joustaa, olla ystävällinen ja auttaa. Tehdä asioita ilmaiseksi, omalla rahalla.

Nykyaika on kyllä sairas. Mutta ei niin sairas ettenkö osaisi sen kanssa elää. Ehkä tämä taas tästä kääntyy paremmaksi.

Jos voisin, en epäilisi. On tyhjä tunne kun miettii kaikkea mitä on tapahtunut. On käytetty hyväksi niin paljon että luottamus ihmisiin on välillä hakusessa. Monet niin tahallaan tuntuvat tekevän sitä, imevät minusta kaiken hyvän pois eri tavoillaan. Mieletön taistelu maailmaa vastaan.

Harteillani kannan kultaista, onttoa maapalloa.

Muutaman ihmisen ymmärtäisin mutta jos heitä tulee koko ajan lisää ilmi niin ei riitä minunkaan ymmärrys enää, en vaan pysty olemaan ystävällinen.

Jotain minusta on mennyt rikki sisältä.

Sytytän tupakan ja nostan suojukseni taas ylös. Pakkohan se, ei tässä elämässä muuten pärjää.